Koko Extreme Survival Team Finland on kotiutunut Suomeen. Saavuin tänään viimeisenä Helsinki-Vantaan lentokentälle Turkish Airlinesilla. Kelit alkoivat olla Libanonissa kovin sateiset ja myrskyiset. Suomalaisen Birgitin mukaan siellä ei yleensä ole vielä joulukuussa niin rankkoja sateita. Meillä kylläkin oli onnea; emme joutuneet kuin nimeksi pahimpien kuurojen alle.

Kiitokset kaikille, jotka tukivat keräystämme. Olemme käynnistäneet uuden keräyksen, jotta Beirutin maratonjuhla olisi palestiinalaislapsille mahdollinen 5.12.2010. Nyt Sinun on mahdollista panna joulukorttirahat hyvään tarkoitukseen. Lenkkarit minimaratoonarille toimivat myös erinomaisesti ns. erilaisena joululhjana. Jo 15 eurolla yksi lapsi kirmaisee matkaan uudet lenkkarit jalassa.

Keräystili:
Libanon / Psykologien Sosiaalinen Vastuu 
Sampo Pankki 800019-703530
Viitenumero: 4996
Keräyslupa: OKU 1348 A

Tämä on blogin viimeinen kirjoitus. Ensi tostaina klo 18-20 voit kuulla ja nähdä kuvina maratonterveiset Kirjasto 10:ssä, Elielinaukio 2 G, Helsinki.

Kommentteja voi kirjoittaa edelleen. Muut teamin jäsenet, kirjoittakaa omia muistelujanne ja havaintojanne.

Parvekkeen ovi on auki hotellihuoneessani. Kuuntelen sateen lotinaa ja palmujen havinaa kovassa tuulessa. Muut Extreme Survival Team Finlandin jäsenet ovat lähteneet, viimeisinä tänään sunnuntaina klo 13:n jälkeen Annikki ja Pentti. Jokin aika sitten alkoi tulla tekstiviestejä yöllä lähteneiltä ja jo Suomeen ehtineiltä. Kämppäkaverini Karita suoriutui kotimatkalle niin hiljaa, etten edes herännyt, kun hän lähti kolmen jälkeen aamuyöstä. Samalla Turkish Airlinesin lennolla lähtivät Nina, Mikko, Aulikki, Leila ja Liisa. Lufthansa taas kuljetti Ritvaa ja Jaakkoa.

Eilen lauantaina Etelä-Libanoniin lähtevä ryhmämme oli kutistunut pääluvultaan 11:ksi. Mia ja Elisa olivat jo lähteneet aikaisemmin. Esan, Teijan, Riston ja Vivin hyvästelimme aamiaisella. He lähtivät Beirutista eilen Lufthansan päivälennolla kohti Frankfurtia. Suuri bussi tuntui isolta 11 hengen ryhmällemme. Onneksi saimme peräpenkille tärkeän lastin. Kassem tuli hyvästelemään meitä ja toi samalla BAS:n autonkuljettajan kanssa Bourj el-Shemalin ja Rashidien päiväkotilapsia varten juuri painosta tullutta uutta harjoituskirjaa, jonka lastentarhanopettajat itse ovat suunnitelleet. Myös Kassem ja Faizah ovat tänään lähteneet Libanonista; heidän määränpäänsä on USA, jossa molemmat heidän lapsensa asuvat.

Eilisestä lievän sateisesta ilma oli muuttunut rajummaksi. Ajoittain vettä tuli rankkoina kuuroina ja tuuli oli kova. Tyrosta lähestyttäessä kuravettä näkyi aina suurempina lätäkköinä tiellä. Katselimme suurten kasvokuvien tihenemistä; toiset tunnistimme, toisia emme. Etelä on Hizbollahin tukialuetta ja se näkyi kuvissa.

Samoin näkyi se, että Etelä-Libanon on maanviljelysaluetta. Banaaniviljelmiä oli paljon, kypsyvät banaanit sinisten muovien suojassa tai koko viljelmä muoviteltassa. Myös sitrushedelmäpuita näkyi banaaniviljelmien välissä.

Autokuskimme ei löytänyt omin neuvoin Bourj el-Shemaliin ja soitti BAS:n keskuksen johtajalle Mahmoud al-Jomaalle eli Abu Wassimille. Hän tuli meitä vastaan tien viereen. Tarkastuspisteelle ajoi edessämme auto, jossa oli katettu perälava. Sotilaat pysäyttivät auton ja suorittivat tarkastuksen. Isäntämme sanoi, että he haluavat nähdä, ettei leiriin tuoda luvatta rakennusmateriaaleja.

Meille oli nyt tarpeen aikaisemmin Saidasta armeijalta hankkimamme paperinpala, jossa tärkeintä oli käsin kirjoitettu numero. Kuskimme ojensi sen sotilaille ja sitten jäimme odottamaan, että he soittivat Saidaan ja saivat luvan päästää meidät leiriin. Hiekkasäkein suojattua tarkastuspistettä koristi maalattu lipun setrikuvio. Molemmin puolin tietä tankki oli käännetty tiehen päin ja pyörillä siirrettävä piikkieste oli valmiina tien vieressä.

Tunnelma tarkastuspisteellä oli kuitenkin leppoisa, ja sotilaat vitsailivat tupakalle lähteneen ryhmäläisemme kanssa. Odotellessa isäntämme ehti jo kertoa, että vihdoinkin leirin rakennuskannan surkeaan tilaan ollaan saamassa korjausta. UNRWA on saanut kurjimpien hökkelien remontoimiseen viisi miljoonaa dollaria Arabiemiraateista ja luvan asumusten korjaushankkeeseen. Kuwaitista on lisäksi anottu rahaa uusien talojen rakentamiseen. Odotusaika kului nopeasti, se kesti noin 10 minuuttia.

Kun pääsimme BAS:n keskukseen tapasimme heti alussa Mustafan, jonka yksi ryhmästämme tunnisti nähneensä BAS:n orkesterissa maratonpaikalla. Orkesteri on Bourj el-Shemalin keskuksen ylpeys. Meille esiteltiin soittimet ja Mustafa antoi soittonäytteenkin. Mustafa on yksi aikuiseksi kasvaneista ”BAS:n lapsista”. Hän on aloittanut BAS:n päiväkodissa ja työskentelee nyt BAS:lle. Hän on myös yksi partiojohtajista. Yksi meille esitetyistä huoneista oli varattu partiotoimintaan.

Bourj el-Shemalin orkesterin muusikoita on menossa ensi vuonna koulutukseen Italiaan. Orkesterin jäseniä on ollut vierailulla siellä jo aiemminkin, samoin muissakin Euroopan maissa. Aina hävettää, kun kuulee näistä matkoista. Suomeen pakolaisasiakirjalla ei ole tulemista; viisumia ei heru.

Bourj el-Shemalin keskus toimii samanlaisilla periaatteilla kuin muutkin keskukset ja siellä on samanlaisia toimintoja: päiväkotiryhmät, hammashoitola, erityisluokat, lisääntymisterveydenhuollon hanke, sosiaalityö, harrastustoiminnot, ammatillinen opetus… Lapsia emme kuitenkaan nähneet emmekä paljon henkilökuntaakaan. Lapset olivat lähteneet aikaisemmin kotiin, koska henkilökunnalla oli El-Bussin leirissä koulutusta väkivallattomaan kommunikaatioon ja ongelmanratkaisuun.

Isäntämme perusteli meille tämän koulutuksen tärkeyttä. Koulutuksessa opetetaan, miten tehdään yhteistyötä tiimissä eikä työskennellä toisiaan vastaan. Siinä käsitellään, miten viestitetään toinentoisilleen. Kun työntekijät pystyvät rakentavaan vuorovaikutukseen tiimissä, he voivat opettaa sitä lapsille ja nuorille ja toimia esikuvina.

Nämä taidot tulevat käyttöön asiakkaiden kanssa. Jotkut odottavat BAS:lta ihmeitä ja pettyvät, kun heidän toiveensa eivät toteudukaan. Työntekijöiden on kyettävä hoitamaan tällaiset tilanteet. Lasten kesken saattaa olla ristiriitatilanteita. BAS:n toiminnoissa mukana olevilla lapsilla on yleensä vaikeat kotiolot. Stressaantuneet vanhemmat saattavat rangaista liian ankarasti lapsiaan ja lyödä heitä. Lapset taas lyövät toisiaan. Kun työntekijät osaavat ohjata lapsia toisenlaiseen keskinäiseen vuorovaikutukseen, he suojelevat tällä koko yhteisöä.

Bourj el-Shemalin ammatillisessa koulutuksessa on panostettu sellaisille aloille, joita voi harjoittaa ilman lupaa, esim. parturin, mekaanikon, putkimiehen töihin annetaan 5-6 kuukauden kestoista kurssitusta. Opiskelu tapahtuu iltapäivisin, koska päivällä koulutettavat hankkivat elantoaan esim. hedelmänpoimijoina. Keskuksen johtaja pyrkii käynnistämään hanketta, joka auttaa BAS:n koulutuksen saaneita avaamaan omia pieniä yrityksiä.

Tietokoneluokat ovat olleet useimmissa keskuksissa hyvin varustettuja. Niissä on uusia koneita ja niitä on useita. Niin Bourj el-Shemalissakin. Erityisen suuren vaikutuksen meihin teki Bourj el-Shemalin valokuvauksen opetus. Pimiössä johtaja esitteli meille neulanreikäkameroita, joita lapset olivat itse tehneet. Niiden avulla heille oli opetettu valokuvauksen perusteet. Jasmine Eid-Sabbaghin ja Simon Lourién aloitteesta Bourj el-Shemalissa on vuodesta 2001 lähtien ollut meneillään hanke, jossa toisaalta tallennetaan asukkaiden vanhoja valokuvia ja toisaalta kuvataan systemaattisesti leirin elämää.

Valokuvaushankkeessa lapset valitsivat oman teemansa, esim. ikkunat, ruoka, sähköjohtoviritykset, vanhat ihmiset…. He ovat systemaattisesti ottaneet valokuvia omasta aiheestaan. Näimme projektin huoneen seinällä esimerkkinä hienon sarjan valokuvia erilaisista ikkunoista leirissä. Kirjahyllyssä oli myös useita valokuvauskirjoja. Abu Wassim kertoi, että keskus on tekemässä omaa dokumenttielokuvaa.

Isäntämme kertomuksessa kuului selvästi ylpeys keskuksessa meneillään olevista toiminnoista. Yksi uusi asia oli, että leirin asukkaat ovat itse perustaneet eräänlaisen sairaskassan, koska UNRWA on vähentänyt palvelujaan. Abu Wassim puhui komiteasta ja kertoi, että tällä hetkellä siinä on noin 500 perhettä. Kukin maksaa kuukaudessa 2000 Libanonin puntaa, ja rahat talletetaan tätä tarkoitusta varten avatulle pankkitilille. Viimeisen neljän kuukauden aikana komitea on tukenut kolmea perhettä.

Molemmat Bourj el-Shemalissa toimivat puolueet, islamilainen liike ja PLO, vastustivat tällaisen komitean perustamista. Puolueet avustavat kyllä perheitä, mutta ne edellyttävät samalla, että perheet ovat puolueen kannattajia. BAS:n työntekijät eri leireissä ovat korostaneet sitä, että BAS on riippumaton poliittisista puolueista, vaikka joutuu tietenkin neuvottelemaan monista asioista niiden kanssa.

Bourj el-Shemalista siirryimme keskellä Tyroksen kaupunkia sijaitsevaan pieneen el-Bussin pakolaisleiriin. Siellä BAS:n keskuksessa merkittävintä on sosiaalityön ohella etelän leirejä ja kahdeksaa epävirallista asutusryvästä palveleva Family Guidance Center. Keskuksen johtaja Khawla Khalaf luonnehti el-Bussia rauhalliseksi leiriksi. UNRWA:n mukaan siellä on 10.000 asukasta, mutta Khawla arvelee, että vain noin 7000, koska ihmisiä asuu leirin ulkopuolella.

Karitaa odotti el-Bussissa kummipoika Ali, joka on ehtinyt 12-vuotiaaksi ja alkoi olla murrosikää lähestyvän oloinen. Äidin ja isän lisäksi paikalla olivat myös Alin ylivilkas pikkuveli ja pikkusisar. Tämä perhe ei asu leirissä, vaan Majdalzounin kylässä vuorilla. Isä on libanonilainen ja äiti palestiinalainen. Tutustuimme perheeseen 2006 sitä kautta, että he pakenivat – pikkusisar Abeer vielä äidin kohdussa – Shatillan pakolaisleiriin Beirutiin, kun Israel oli pommittanut heidän kotiaan. Ali oli meidän ”sotakirjeenvaihtajamme”. Hän kertoi BAS:n aloittamassa sadutushankkeessa kokemuksiaan pommituksesta, pakenemisesta, evakkoudesta pakolaisleirissä, paluusta takaisin pommitettuun kylään, isän loukkaantumisesta rypälepommin räjähtäessä…

Karita jäi seurustelemaan Alin ja hänen perheenjäsentensä kanssa. Me muut pääsimme kurkkaamaan huoneeseen, jossa oli käynnissä edellisessä leirissä mainittu koulutus. Kaksi nuorta miestä keskustelutti suuressa ringissä istuvia naisia ja aiheena oli empatia.

Valitettavasti emme tavanneet Family Guidance Centerin henkilökuntaa, vaan näimme pelkästään heidän huoneensa. Khawla kertoi, että yhä edelleen vastaanotolle tulee lapsia, joilla on sotatraumaoireita. Vaikka Israelin pommituksista on nyt kulunut jo yli kolme vuotta, lapset saavat television välityksellä jatkuvasti muistutuksia kokemastaan. Esimerkiksi Gazan pommitusten näkeminen televisiosta aktivoi etelän leirien lasten muistoja kesästä 2006. Kodit ovat pieniä. Vanhemmat haluavat seurata uutisia, että tietävät, jos jotain tapahtuu. Lapset kuulevat ja näkevät siinä sivussa kaiken. Khawla toteaa, että kun lapset eivät pysty analysoimaan uutisia, he saattavat luulla, että sota on Libanonissa, vaikka se onkin jossain muussa maassa.

Sota Israelin ja Libanonin välillä on säännöllisesti uutisaiheena. Juuri viime viikolla taas yksi ihminen loukkaantui rypälepommista. Liikkeellä on huhuja siitä, milloin seuraava sota syttyy. Ihmiset ovat valmiina pakenemaan. He ovat pakanneet laukun valmiiksi ja asiakirjat ovat paikassa, josta ne on helppo ottaa mukaan. Viimeisimmän huhun mukaan sota alkaa ensi huhti- tai toukokuussa. Jatkuva varuillaanolo on ihmisille hyvin stressaavaa. Heidän on vaikea suunnitella elämäänsä, kun he valmistautuvat pakenemaan millä hetkellä tahansa.

El-Bussin Family Guidance Centeriin ohjatuilla lapsilla on oppimis- ja kouluvaikeuksia ja puhehäiriöitä, heillä on pelkoja ja psykosomaattisia oireita. Lapsia tulee hoitoon myös, koska isällä tai äidillä on jokin psykiatrinen ongelma. Kun tarkastelimme psykologi Dolly Costan työhuoneen seinällä olevia piirustuksia, yhdessä oli lapsi, jota kohti vihreä tankki ampui. Taivaalla lensi pommikone.

El-Bussin Family Guidance Centerillä on uudet viihtyisät tilat ja henkilöstöresurssit ovat hyvät. Dolly oli viime lokakuussa UM:n kongressituen ja suomalaisen yksityishenkilön lahjoituksen turvin Coping and Resilience 2009 International Conferencessa Dubrovnikissa ja hänen on tarkoitus kertoa siellä oppimastaan muille Family Guidance Centerien työntekijöille ensi viikolla.

Abu Wassim tuli myös koulutuksen vuoksi el-Bussiin ja istui vielä hetken meidän kanssamme. Ryhmäläisemme kysyivät sekä häneltä että Khawlalta, miltä tuntuu elää niin lähellä rajaa. Khawla totesi, että toisaalta tuntuu hyvältä, kun kotimaa on niin lähellä, mutta molemmat sanoivat, että se tekee surulliseksi, koska sinne ei pääse. Abu Wassimin kokemana tämä tunne korostuu vielä siitä, että ulkomaalaiset voivat mennä heidän maahansa, mutta he eivät voi siellä elää. Kun sitä ajattelee, tuntuu, ettei maailmassa ole oikeudenmukaisuutta.

”Yhä pidetään konferensseja palestiinalaiskysymyksestä ja saadaan lupauksia, joihin ei voi luottaa, ” sanoi Abu Wassim. ”Toisaalla rakennetaan muuria, ja Euroopassa juhlitaan muurin sortumista.”

Ja Abu Wassim jatkoi avautumistaan: ”Rabin ja Arafat allekirjoittivat Oslon sopimuksen. Ja mitä heille tapahtui? Rabin ammuttiin ja Arafat myrkytettiin. Kukaan ei enää usko poliitikkojen puheisiin. Ne ovat pelkkää propagandaa. Kaikki Libanonin poliitikot diskriminoivat palestiinalaisia. USA voi varastaa, tappaa ja hajottaa ja sanoa, että se oli vahinko. Yhden israelilaisen sotilaan vapauttamisesta käydään neuvotteluja ja samaan aikaan 10.000 palestiinalaista on vankilassa eikä heistä neuvotella missään.”

Päivämme oli jo ollut täynnä asiaa, mutta ajoimme vielä kolmanteen etelän leiriin Rashidieen, joka sijaitsee meren rannalla. Ympäristö olikin nyt dramaattinen. Merenranta kuohui valkoisena. Tuuli riepotteli meitä, kun nousimme BAS:n keskuksen katolle, josta kauniilla ilmalla näkee Palestiinan puolelle. Yhtäkkiä köyhää leiriä valaisi taivaallinen valo kuin siunaus leirin asumusten ylle.

Olimme Rashidiessa sen verran myöhässä, että päivätoiminnot olivat jo lähes päättyneet ja iltaharrastukset eivät olleet vielä alkaneet. Keskuksen johtaja Mariam Suleiman oli juuri palannut pyhiinvaellukselta Mekkaan ja oli vielä lomalla. Keskusta esitteli meille lastentarhanopettaja Mahmoud Zeidan.

Rashidien keskuksen erikoisuus on pitkäaikainen yhteistyö norjalaisten järjestöjen kanssa. Sen näkyvänä todisteena ovat taiteilija Sophie Rodinin tyylikkäät maalaukset leikkikentän muurissa ja koristeet juhlasalin lattiassa. Norjalaiset muusikot ovat käyneet pitkään vetämässä workshopeja Rashidiessa ja olivat parhaillaan etelässä. Musiikkiprojektiin osallistuneet nuoret ovat vierailleet Norjassa, muutama useaan otteeseen.

Meidän ryhmämme jäsenet ihastelivat erityisesti Rashidien keskuksen kirjastoa, joka on sekä tilaltaan että kirjamäärältään suurin kaikista keskuksista. Mahmoud muisti kertoa, että PSV:n kirjastokummiryhmä on antanut tukea heidän kirjastolleen.

Sekä el-Bussissa että Rashidiessa kuulimme myös maratonkokemuksista. Eräs meidän ryhmämme jäsenistä sanoi havainneensa, että aina kun maraton mainittiin missä tahansa leirissä, BAS:n työntekijöiden kasvoille levisi hymy. Khawla kertoi, että pari pienintä lasta oli pelännyt eksyvänsä, kun oli niin paljon ihmisiä. Mutta kokemus oli yleensä ottaen myönteinen. El-Bussista oli mukana äitejä. He olivat niin innoissaan, että pyysivät kutsua myös ensi vuoden maratonille. Erityisen onnellisia lapset olivat mitaleistaan. Mahmoud kertoi, että Rashidien ryhmässä oli lapsia, jotka eivät olleet koskaan olleet Beirutin Downtownissa. Yksi lapsi oli sanonut, että nyt olemme tulleet Eurooppaan.

Lauantaipäivä oli myrskyinen ja sateinen. Me ajoimme bussilla etelään Tyrosta kohti. Meri tyrskyili; liput lepattivat vaakasuorassa. Päivän aikana vettä satoi välillä rankasti ja kaduilla ja teillä olli valtavia lätäköitä. El-Bussin leirissä ollessamme kuulimme jatkuvasti kovaa räminää aaltopeltikatosta. Kuitenkin sää suosi meitä. Sadetta tuli losottamalla, kun olimme sisätiloissa ja paluumatkalla Beirutiin. Rashidien leirissä BAS:n keskuksen katolla tuuli voimakkaasti, muttei satanut, vaan aurinko alkoi paistaa. Taivas oli vielä myrskyisen tumma. Valo kaunistaa vaatimattomat ja rumatkin näkymät.

Nyt ollaan jo sunnuntain puolella. Kämppäkaverini Karita on jo pakannut ja nukkuu. Lentokentälle pitää lähteä anivarhain. Huomisen aikana matkatoverini lähtevät kotiin. Minulla on päivällä aikaa kirjoittaa blogia ja valmistella maanantain sadutuskoulutusta, jonka pidän Family Guidance Centerissä. Nyt hyvää yötä.

Bussi täyttyi viimeistä mahdollista takapuolenpaikkaa myöten täyteen, kun tänään perjantaina lähdimme ajamaan kohti Ehdenin luonnossuojelualuetta. Käytävälle käännettiin ylimääräiset istuimet ja lapsia istui tiheässä. Nyt ei kukaan pystynyt tanssimaan bussin käytävällä niin kuin monilla muilla retkillä. Mutta laulamaan pystyi.

Kaikkiaan meitä oli 19 lasta ja kaksi työntekijää, Sanaa ja Jamal, Shatillasta sekä meitä suomalaisia 13. Anu ja Elli ovat jo Suomessa, ja neljä ryhmästämme lähti Jamilén kanssa Baalbekiin katsomaan temppeliraunioita ja vierailemaan Wavelin pakolaisleirissä. Enemmistö lapsista oli ollut mukana myös maratonilla. Jouniehistä poimimme mukaan oppaamme Avediksen ja Georgen Sports 4 life –järjestöstä. Hekin mahtuivat mukaan bussiin, vaikka ei olisi uskonut.

Sääennuste oli lupaillut sadetta, mutta ilma oli patikoimiseen mitä parhain. Suurista vesilätäköistä ja kuraisesta maasta huomasi, että satanut oli, mutta nyt kosteutta ei kertynyt kuin sumuksi asti. Ehdenin alueella kasvaa setripuita. Libanoninsetripuu mainitaan raamatussa; siihen verrataan mm. komeaa miestä. Setripuu on Libanonin lipussa, ja lipun setripuun kuvaa näkee täällä monissa yhteyksissä.

Kauniita olivat setrit, mutta myös monet muut alueella kasvavat puut. Näimme tammia, kuusia, mäntyjä, katajia ja monia puita, joita emme tunnistaneet. Näimme myös toisen puun runkoa kipuavan köynnöstävän puun, joka pikkuhiljaa tappoi tuon toisen puuparan. Näimme paljon puita, joissa kasvoi pitkää naavaa ja metsikön, jossa oli vanhoja muhkuraisia runkoja. Ehdenissä kaikki on luonnontilassa. Kaatuneita puita ei viedä pois, ja näimmekin kauniin harmaiksi kelottuneita kaatuneita puunrunkoja. Laakso allamme ja kauempana sijaitsevat vuoret tulivat aina välillä näkyviin sumusta.

Polku oli helppokulkuista, mutta edelläni kulkevalle tytölle se tuntui välillä olevan pelottava. Hän ei aina tiennyt, mihin jalkansa laskisi, vaikka luonnossa kulkeneelle maasto oli helppo. Alussa hänestä oli vaikeaa kulkea nousevaa polkua. Me kaikki olimme Ehdenissä ensimmäistä kertaa, mutta meillä suomalaisilla oli luonnossakulkemisen kokemusta. Rämäpäiset Shatillan pojat kylläkin kirmasivat kovaa vauhtia. Tuntui, että heille oli tärkeämpää olla joukon kärjessä kuin katsella ympärilleen ainutlaatuisen kauniita maisemia.

Ero Shatillan pakolaisleiriin on niin suuri, että Ehden on täysin toisesta maailmasta. Mutta lapsille ihmetyksen aiheeksi riitti kastemato tai kuollut metsähiiri – pienet asiat. Harvempi pysähtyi ihailemaan puita tai maisemia. Ehkä lapset heräisivät tähän luonnon kauneuteen, jos he voisivat kulkea enemmän Ehdenin kaltaisilla alueilla.

Tulomatkalla olimme väsyneitä luonnossa liikkumisesta. Alussa bussissakin oli hämmästyttävän hiljaista. Yksi mukana ollut nuori mies lauloi meille hyvin kauniisti. Lapset taisivat ottaa päikkärit. Mutta niiden jälkeen rupesi pulputus kuulumaan. Päivä alkoi hämärtyä iltaa kohti ja taivasta halkoi aina välillä kirkas pitkä salama. Näön vuoksi alkoi hiukan sataa, kun pääsimme hotellille.

Tänään torstaina vietimme aamupäivän Bourj el-Barajnehin pakolaisleirissä Beirutissa. Meitä oltiin vastassa leirin ulkopuolella. Heti kärkeen saimme neuvon olla valokuvaamatta. Matkalla BAS:n keskukseen oli ensin yhden rakennuksen seinässä runsaasti Abu Ammarin (Jasser Arafat) kuvia ja heti niiden jälkeen suuri rakennus, jota vartioi ainakin kuusi maastopukuista miestä rynnäkkökiväärit kourassa. Vastaavaa näkyä emme ole kohdanneet muissa leireissä.

Keskuksessa saimme tietää, että leirissä on kaksi keskenään kärhämöivää poliittista suuntausta, Fatah ja syyrialaismieliset. Jälkimmäisille oli tulossa joku tärkeä poliittinen vieras, josta syystä turvallisuustoimia oli lisätty. Kun lähdimme leiristä, näimme rakennuksen parvekkeella pukupäällisen miesjoukon, ja hetken kuluttua ohitsemme ajoi suuri musta auto pimennettyine ikkunoineen – se tärkeä poliitikko.

Keskuksen johtajatar Zahr Abdullatef totesi, että asukkaiden on vaikea luottaa poliittisiin johtohenkilöihin näiden ristiriitojen vuoksi. Palestiinalaisyhteisölle se on ongelma, joka heikentää yhteisöä.

Bourj el-Barajnehin pakolaisleirissä asuu 17.000 – 18.000 asukasta puolen neliökilometrin alueella. Heistä noin 80 % on tullut Akkan alueelta Palestiinasta. Loput 20 %  muista kaupungeista ja kylistä, esim. Haifasta ja Jaffasta. Leirissä samalta alueelta tulleet asuvat toistensa lähinaapureina.

Koska palestiinalaisilta on evätty toimiminen yli 70 ammatissa, he hankkivat elantonsa  esim. pitämällä pieniä kauppoja leirissä, puusepän töillä ja autojen korjaamisella. Useiden perheiden toimeentulo tulee ulkomailla asuvilta sukulaisilta, esim. muista arabivaltioista tai Skandinaviasta. Ongelmana on myös, että palestiinalaispakolaiset eivät voi omistaa taloa tai asuntoa eikä heillä ole sosiaaliturvaa, esim. eläkettä.

Perusopetusta varten on yhteensä 5 eri asteiden koulua. Muut ovat lähellä, mutta varttuneempien oppilaiden koulu on kauempana. Näissä kouluissa on oppilaita kaikista kolmesta Beirutin pakolaisleiristä. Päiväkoteja alueella on 12. Palestiinan Punainen Puolikuu ylläpitää leirissä sairaalaa (Haifa Hospital). Leirissä toimii järjestöjä, jotka organisoivat koulutusta tai tekevät sosiaalityötä.

Sähkönjakelussa on ongelmia. Leirikierroksella näimme pelottavat sähköjohtoviritelmät leirin kujilla. Leiriin tulee vesi 12 kaivosta, mutta se on suolaista ja epäpuhdasta eikä sitä voida käyttää juomavetenä. Vesi aiheuttaa iho-ongelmia. Juomavesi joudutaan ostamaan.

Vakavat sairaudet aiheuttavat asukkaille suuria taloudellisia ongelmia. Esimerkiksi sydämen avoleikkaus maksaa potilaalle 7.000 dollaria. UNRWA (United Nations Relief and Works Agency) avustaa tuhannella dollarilla. Loput potilaan pitää hankkia muualta. Syöpähoitoja UNRWA ei voi maksaa.

Nykyisellään BAS tukeekin lapsia, joiden vanhemmalla (yleensä isällä) on jokin vaikea sairaus, esim. syöpä, epilepsia, munuaissairaus. Tapa, jolla perheitä tuetaan, vaihtelee tarpeiden mukaan. Kaikkiaan tuetaan 86 perhettä. Kummilapsia on 182. Vanhemmat seuraavat lasten tilannetta kotona ja koulussa. Jos ongelmia tulee, sosiaalityöntekijän tehtävänä on auttaa löytämään ratkaisut.

BAS:n keskuksessa on 56 päiväkotilasta. Heidän kanssaan työskentelee 4 opettajaa. Zahr luonnehtii opetusmenetelmän noudattavan aktiivisen oppimisen periaatteita. Tärkeänä tehtävänä pidetään palestiinalaisen identiteetin vahvistamista. BAS työskentelee palestiinalaisen kulttuurin hyväksi.

Perjantaisin ja sunnuntaisin keskuksessa on monenlaisia aktiviteetteja, esim. dabke-tanssia, kuorolaulua, taideharrastuksia ja sarjakuvapiirtämistä. Keskuksessa näimme kauniisti seinälle asetettuja seinäsarjakuvia. Niiden aiheina oli esim. maratonille osallistuminen. Huomiota kiinnitti, että ne oli hyvin ja huolellisesti piirretty.

Keskuksen erityisluokassa opiskeli tyttöjä, joiden oppiminen koulussa oli hidasta tai jotka olivat keskeyttäneet koulunkäynnin. Pääsimme kurkistamaan luokkaan. Siellä kuulimme ensimmäisistä maratonin ikävistä sivuvaikutuksista. Tyttöjä oli poissa, koska he olivat vielä nyt – neljä päivää maratonin jälkeen – liian väsyneitä. Luokassa oli kuitenkin paikalla muita, jotka olivat osallistuneet maratonille, ja he halusivat osallistua ensi vuonna uudelleen.

Erityisluokkien tarve lienee suuri, koska Zahr kertoi, että luku- ja kirjoitustaidottomuus on lisääntymässä. Syyksi hän mainitsi, että opetusohjelma on liina vaikea, eivätkä oppilaat pysy kärryillä. Opetusministeri onkin luvannut muuttaa opetusohjelmaa.

Pyysin Zahria kertomaan leirin asukkaiden kokemuksista 2006 kesäsodan aikana. Beirutissa Israel pommitti ensimmäiseksi lentokenttää ja sinne vievää tietä. Tämä kohde on lähellä Bourj el-Barajnehin leiriä. Kun pommitukset olivat alkaneet, keskuksen sosiaalityöntekijät, kenttätyöntekijät ja yhteistyöorganisaatioiden työntekijät kokoontuivat BAS:n keskukseen tekemään avustussuunnitelmaa. Pommitukset eivät kohdistuneet suoraan leiriin, mutta sinne tuli 2.000-3.000 maansisäisiä pakolaisia etelästä. Kuusi perhettä asui keskuksessa.

Perheille jaettiin ruokaa. He saivat keittiötarvikkeita, patjoja ja vuodevaatteita. Keskus sai 20.000 dollaria perheiden avustamiseen. Suuri osa leiriin paenneista oli libanonilaisia. Avustustyössä ei tehty eroa palestiinalaisten ja libanonilaisten välillä. Kaksi ensiapupistettä perustettiin. Ne auttoivat loukkaantuneita ihmisiä.

Keskuksessa oli työntekijöiden lisäksi partiolaisia auttamassa. Myös työntekijöiden perheenjäsenet ryhtyivät vapaaehtoistyöntekijöiksi. Työtunteja ei laskettu, vaan tehtiin työtä aamusta iltaan.

Mutta työntekijöiden kotikäynneillä oli myös psykologista merkitystä. Pommien ääni oli erittäin pelottava. Ihmisten oli vaikea kestää sitä, ja jotkut lähtivät sitä pakoon. Lapset pelkäsivät.  ”Se oli lasten ensimmäinen sota,” toteaa Zahr. Siksi heillä oli pelkoja ja yökastelua. Myöskään nuoret eivät olleet aiemmin kokeneet sotaa. Family Guidance Centeriin ohjattiin lapsia, joilla oli vaikeita ongelmia.

Itsestään Zahr totesi, että hänkin pelkäsi, mutta on tottunut sotaan. Hän oli jo aiemmin kokenut sisällissodan, Israelin invaasion ja leirien sodan. Hän ei lähtenyt pois. Pelottavaa oli, kun joutui hakemaan hallinnosta rahaa. Matka oli vaarallinen, kun pommitettiin.

Vaikka työ pakolaisleirissä on raskasta, työntekijöillä on omat ilon hetkensä. Ne tulevat pitkäjänteisestä työstä, joka tuottaa tuloksia: kun tuettu ja pitkään seurattu lapsi valmistuu yliopistosta, kun koulutuksen saanut nuori pystyy selvittämään ongelmansa, kun voi antaa sairaalle lääkettä…

Kun Nina kysyi, millaisia selviytymiskeinoja työntekijöillä itsellään on, Zahr viittasi siihen, että tämä työ on heidän eettinen tehtävänsä. He tekevät työtä omalle kansalleen. Lopullisena määränpäänä heillä on aina paluu Palestiinaan.

Aikaa itselle työntekijöillä jää vähän, ehkä puoli tuntia päivässä voi huolehtia itsestään. Työntekijät näkevät joka päivä ympärillään köyhyyttä ja ongelmia. Vastapainoksi he voivat rentoutua esim. musiikkia kuuntelemalla. Heille on opetettu rentoutumista, ja tarpeen tullen he voivat mennä keskustelemaan Family Guidance Centerin lääkärin kanssa.

Osa ryhmästämme vieraili kahdessa perheessä. Toisen perheen köyhyys ja asumisolojen kurjuus järkytti. Nina totesi, ettei ole ihme, jos sellaisissa oloissa sairastuu. Itse tein toisen ryhmän kanssa kierroksen leirissä. Kujat olivat kapeat kuten muissakin leireissä, sähköjohdot vaarallisia viritelmiä. Pieniä kauppoja oli tiheään, samoin aika paljon näimme koristeluja, jotka kertoivat, että Mekassa oli käyty.

Vierailimme Zahrin kodissa. Hänen perheensä on kotoisin Akkan alueelta, samoin hänen aviomiehensä. Hänellä on kahdeksan sisarta, joista yksi asuu Lontoossa, yksi Saksassa ja yksi Arabiemiraateissa. Zahrkin on asunut kuusi – seitsemän vuotta Abu Dhabissa miehensä kanssa. Hänen kaksi poikaansa asuu Ruotsissa. Kolmas poika opiskelee Beirut Arab Universityssä ja tytär Lebanese American Universityssä. Asunnossa oli kolme huonetta; olohuoneen jatkeena oli pieni ihkauusi avokeittiö. Huomio kiinnittyi kirjahyllyyn, jossa oli television lisäksi paljon arabiankielisiä kirjoja. Zahr kertoi, että hän lukee paljon, samoin aviomies.

Vierailumme Bourj el-Barajnehin leirissä oli asiasisällöltään antoisa, mutta palestiinalaispakolaisten olosuhteet olivat yhtä murheelliset kuin muuallakin. Mielialaa nostattava oli vierailu BAS:n embroidery projectissa. Hanke on kuukausi sitten muuttanut uusiin tiloihin ja meidän ryhmämme sai kunnian olla ensimmäinen siellä vieraileva.

Hankkeen voimahahmo on BAS:n hammashoitoloiden johtaja Faizah Masri, jolle palestiinalaisen kulttuuriperinnön ylläpitäminen on sydämenasia. Hän kertoi, että hanke alkoi silloin, kun järjestö aloitti toimintansa 1976. Nykyiset tilat saatiin käyttöön USA:ssa asuvalta naiselta, joka on itse aikanaan ollut ”BAS:n lapsia”.

Faizah kertoi, että aikaisemmat sukupolvet koristelivat pukuja niillä langoilla, mitä käsiinsä saivat. Siksi puvuista tuli monenkirjavia. Hän näytti meille hyvin vanhaa, jo reikäistä naisen pukua, jossa tosiaan oli hyvin monenlaisia värejä. Sittemmin on värejä käytetty suunnitelmallisemmin. Näimme powerpoint-esityksen The Story of Palestinian Embroidery, joka oli valmistettu meitä varten. Siinä näimme vanhoja pukuja, joiden kauneus välittyi haalenneesta valokuvastakin.

Kirjonta-aiheissa näkyy palestiinalaisten historia. Koristeaiheet kertovat omaa tarinaansa. Yhteyksistä kristittyihin kertovat risti, Betlehemin tähti, Mooseksen käärme. Vaikutteita on saatu myös turkkilaisilta ja ristiretkeläisiltä.

BAS on pyrkinyt soveltamaan kirjontaperinnettä nykyolojen mukaisesti. On alettu valmistaa kännykkäpusseja, lasinalusia…. He ovat avoimia uusille ideoille ja kertoivat mielellään ottavansa vastaan palautetta ja ehdotuksia.

BAS yrittää kannustaa nuoria tyttöjä kiinnostumaan kirjailusta. Erityisluokan tytöille opetetaan kirjailutöitä ja he voivat sitä kautta ansaita rahaa. Leirien naiset saavat materiaalit BAS:sta ja tekevät työn omassa kodissaan. Kangas ja langat tilataan Ranskasta. Yhteen huivimalliin käytetty kamelinkarvakangas tilataan Irakista. Jotkut naiset elättävät itsensä kirjontatöillä, muille ne tuottavat lisätuloja.

Kun ryhmämme naiset pääsivät käsiksi hankkeen tuotteisiin, joita oli esillä, pöytä oli pian niin tyhjä, että viimeisille ei enää tahtonut riittää ostettavaa. Viereisessä huoneessa hankkeen työntekijä prässäsi nopeasti Ninalle ja minulle meidän toivomiamme tuotteita, kun viimeisteltyjä ei riittänyt tarpeeksi myyntipöydälle. Onnelliset ostajat totesivat, että oli ihana ostaa, kun tiesi, että rahat menivät hyvään tarkoitukseen.